... niin se ei vain riitä! En ihan oikeasti ymmärrä, mikä ihmeen ongelma minulla nykyisin on, kun en osaa keskittyä enää läksyihin. Ajatukset lähtevät vaeltelemaan ja huomaan haaveilevani kaikesta muusta. Jos matikassa joku ongelma ei heti ratkea, hermostun ja heitän kirjan nurkkaan. Kun aukaisen enkun tai venäjän kirjan ja alan lukemaan sanoja, huomaan puolessa välissä sivua, etten muista yhtäkään sanaa ja saan hakata päätäni seinään. Olisi kuitenkin kiva saada tehtyä läksyt ja saattaa koulujutut ihan hyvään jamaan, ennen joululomaa, ettei tarvitsisi jouluna murehtia tekemättömiä töitä... pyh, turha toivo.
Inhottaa, kun ei ole yhtään jouluinen olo, vaikka on jopa lunta maassa ja on tullut osteltua joululahjoja. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään jouluista asiaa kämpässäni (jos ei lasketa tädin antamaa hyasinttiasetelmaa ja joulukalenteria). Mutta on ihana päästä kotiin, jossa on tontut seinillä ja muutenkin paljon jouluisempaa.
Tänään ruokailussa olin ihan järkyttynyt. Lappeenrannassa ei tarjota karjalanpaistia jouluna! Olin vain, että mitäs helvettiä te sitten syötte? Sitten ne alkoi luetella kinkkua ja laatikoita yms. mutta ei... jouluun kuuluu karjalanpaisti ja sen kanssa kun saa vielä porkkanalaatikkoa niin aaah.... parasta jouluruokaa evö. Että tällainen kulttuurishokki tällä kertaa. Tuntuu vain niin jännältä, että vaikka asutaan sentään samalla puolella Suomea ja väliäkin on vain se 150km niin silti on käyttäytymisessä ja juhlapyhissä eroja. En kyllä halluu muuttaa minnekään Pohjanmaalle, siellä on varmaan jo niin ernua meininkiä meihin verrattuna, jotta minä en selviäis :D
Mutta hyvää joulunodotusta vaan kaikille, jouluaattoon on enää viikko!
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Rakastan luovia solmuja
Vihaan tällaisia hetkiä, jolloin luova minäni on ajanu täysiä punasia ja törmänny johonkin, jota kutsutaan lauseitten oikein muotoilijaksi ja se on menny ihan vituiksi.
Kuten varmaan huomasittekin, tuossa lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ja juuri tuollaista sontaa aivoni ovat suoltaneet pari viime päivää oli kyseessä sitten jonkinlainen koulutehtävä, tarinan kirjoittaminen/eteenpäin vieminen tai ihan tällainen perus kirjottamisvammailu. Tuntuu, ettei miun whatsapp-viesteistäkään saa enää mitään selvää.
Viime viesti:
Se on yllättävän turhauttavaa, että vaikka sitä tekstiä tulee, siitä ei saa se kuuluisa Erkkikään selvää (en muuten tuu antamaan lapseni nimeksi Erkkiä juuri tästä syystä). Inspiraatiota on, mutta sitten se, miten ne sanat pieraisee sinne paperille, on ihan kateissa ja se on kaikkein turhauttavinta ja suututtavinta koko hommassa. Varsinkin, kun olen sen verran laiska, etten millään jaksaisi ruveta seulomaan ajatusvirtaani, joka on viime päivät ollut tavallista huonompaa. Aivot on ihan jumissa. Miten ihmeessä saan solmuni avattua ja solkotettua edes sitä normaalitasoistani tekstiä? Ehkä oon vaan kadottanu viimeisetkin kirjoittamisosaamiseni lukiossa.
Kjeeeh
Kuten varmaan huomasittekin, tuossa lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ja juuri tuollaista sontaa aivoni ovat suoltaneet pari viime päivää oli kyseessä sitten jonkinlainen koulutehtävä, tarinan kirjoittaminen/eteenpäin vieminen tai ihan tällainen perus kirjottamisvammailu. Tuntuu, ettei miun whatsapp-viesteistäkään saa enää mitään selvää.
Viime viesti:
Odottaa mitä luovat solmut saa aikaanNii just; Mitä helvettiä?!?!
Se on yllättävän turhauttavaa, että vaikka sitä tekstiä tulee, siitä ei saa se kuuluisa Erkkikään selvää (en muuten tuu antamaan lapseni nimeksi Erkkiä juuri tästä syystä). Inspiraatiota on, mutta sitten se, miten ne sanat pieraisee sinne paperille, on ihan kateissa ja se on kaikkein turhauttavinta ja suututtavinta koko hommassa. Varsinkin, kun olen sen verran laiska, etten millään jaksaisi ruveta seulomaan ajatusvirtaani, joka on viime päivät ollut tavallista huonompaa. Aivot on ihan jumissa. Miten ihmeessä saan solmuni avattua ja solkotettua edes sitä normaalitasoistani tekstiä? Ehkä oon vaan kadottanu viimeisetkin kirjoittamisosaamiseni lukiossa.
Kjeeeh
tiistai 30. syyskuuta 2014
If life would be a test
Eka koeviikko on kohta ohi, luojan kiitos! Huomenna olisi enää äidinkieli ja seuraaviin kokeisiin on sitten ruhtinaalliset viisi (?) viikkoa. Tää on ollut ihan kauheaa, koska jotenkin jakso meni aivan yllättäväen enkä tajunnu valmistautua tai mitään joten enempi ja vähempi on sitten stressattu. Tänään ollutta hissan koetta en jaksanut edes enää hirveästi panikoida, eikä huomeninenkaan tunnu kuin inhottavana tunteena vatsan pohjassa.
Jakso vaihtuu ja torstaina alkaa venäjä! Oon vaan niin innoissani siitä, sillä oon oottanu sitä varmaan viimeset pari vuotta, että saan alottaa sen. Täällä pörrää niin paljon venäläisiä, että oikeesti haluan oppia ymmärtämään mitä ne sanoo. Ja jos ens kesänä jatkan vielä mansikan punnitushommissa, niin siellä sille on tarvetta - mansikanpoimijoiden englanti kun on vähän... tuota... takkuilevaa.
Ihanaa kun on syksy! Lehdet vaihtaa värinsä ja ilmat viilenee! Saa pitää villasukkia (kunhan saan sellaiset tänne kaupunkiin asti), juoda lämmintä kaakaota (maito odottelee kaupassa ja vedenkeitin/mikro olis ihan kiva siihe touhuun), voi käpertyä sohvannurkkaan lukemaan lempikirjaansa (ai mihin sohvaan? No sänkyki käy, mutta sitten olis se toine pikkune juttu ku aika!) ja sytyttää kynttilöitä (joo, saattaa se touhu olla turhan vaarallista meikäläiselle). Vähän vaan inhottaa, kun pimeä tulee jo "aikaisin". Odotan siis äärimmäisen innokkaasti sitä, kun päivä valkenee joskus yhdeksän jälkeen ja pimeys tulee kolmelta. Itse kun en ole mikään kauhea pimeyden ystävä. Silloin kyllä pitää olla pimeää, kun nukun, mutta muuten lights on!
Ensviikolla saan viimein uuden tietokoneen, kun meidän ryhmänohjaaja voitti meidän luokalle tietokoneet arvonnassa. Ei kai yhtään hyvä mäihä! Ne on jotkin Toshiban huonomuistiset pikkuläppärit, mutta oon vaan niin ilonen, sillä tää lenovon kone alkaa vedellä viimosiaan.
Mutta joo, alan lukemaan vähän vielä tuota äidinkieltä... see juu suun
Jakso vaihtuu ja torstaina alkaa venäjä! Oon vaan niin innoissani siitä, sillä oon oottanu sitä varmaan viimeset pari vuotta, että saan alottaa sen. Täällä pörrää niin paljon venäläisiä, että oikeesti haluan oppia ymmärtämään mitä ne sanoo. Ja jos ens kesänä jatkan vielä mansikan punnitushommissa, niin siellä sille on tarvetta - mansikanpoimijoiden englanti kun on vähän... tuota... takkuilevaa.
Ihanaa kun on syksy! Lehdet vaihtaa värinsä ja ilmat viilenee! Saa pitää villasukkia (kunhan saan sellaiset tänne kaupunkiin asti), juoda lämmintä kaakaota (maito odottelee kaupassa ja vedenkeitin/mikro olis ihan kiva siihe touhuun), voi käpertyä sohvannurkkaan lukemaan lempikirjaansa (ai mihin sohvaan? No sänkyki käy, mutta sitten olis se toine pikkune juttu ku aika!) ja sytyttää kynttilöitä (joo, saattaa se touhu olla turhan vaarallista meikäläiselle). Vähän vaan inhottaa, kun pimeä tulee jo "aikaisin". Odotan siis äärimmäisen innokkaasti sitä, kun päivä valkenee joskus yhdeksän jälkeen ja pimeys tulee kolmelta. Itse kun en ole mikään kauhea pimeyden ystävä. Silloin kyllä pitää olla pimeää, kun nukun, mutta muuten lights on!
Ensviikolla saan viimein uuden tietokoneen, kun meidän ryhmänohjaaja voitti meidän luokalle tietokoneet arvonnassa. Ei kai yhtään hyvä mäihä! Ne on jotkin Toshiban huonomuistiset pikkuläppärit, mutta oon vaan niin ilonen, sillä tää lenovon kone alkaa vedellä viimosiaan.
Mutta joo, alan lukemaan vähän vielä tuota äidinkieltä... see juu suun
perjantai 12. syyskuuta 2014
Omillaan
Viitisen viikkoa sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin koulun perässä toiselle paikkakunnalle. Asun nyt siis soluasunnossa. Minulla on oma huone ja vessa, mutta jaan keittiön täysi-ikäisen kanssa.
Asun viikot solussani ja viikonloppuisin pyrin tulemaan kotiin. Sen verran kova ikävä kuitenkin on persereikäpaviaanejani ja perhettä. Ei elo in Lpr ole ikävää tai kauheaa ja itse asiassa olen ihan tyytyväinen irtautumiseeni, sillä yksin pystyn keskittymään paljon enemmän opiskeluun. Ja kaikki tärkeät ihmiset on soiton päässä.
Mutta sitten. Uusi elämäni.
Olen kauhea sottapytty. Vaatteet makoilee lattialla ja aina on yksi kaksi mukia pesemättömänä. Kirjat, vihkot, kynät ja kumit makaa autuaana lattialla. Suurin sotkuisuuden aiheuttaja on aina ollut, on ja tulee aina olemaan vatteet. Ne on niin helevetin vaikeeta pitää ees siellä vaatekaapissa.
Olen myös aloittanu nyrkkeilyn! 2x viikko puoltoista tuntia ja ai vitsi se on mahtavaa hakata sitä säkkiä ja purkaa paineita. Olen käynyt myös lenkeillä tätini kanssa ja pyöräilemässä, kun ei lukuinnottomuudessa muutakaan keksi. On se kumma, jos ei ala läski lähtemään!
On aivan hirveää lähteä etsimään joku uusi paikka! Lpr kun on semmosta upsidedown hillraceria, että kun hetken sahaa kaupunkia Google Mapsin kanssa nii alkaa kyllä usko (ja kunto) loppua. Hyvä ku osaa kämpiltä koululle, tädin luo ja ruokakauppaan. Hehheee.
Ja onhan miulta tottakai jäänyt avaimetkin pari kertaa! Ensimmäinen kerta tapahtui tokana päivänä kun olin menossa tervehtimään kämppistäni (joka ei ollut tuolloin edes paikalla). Kun kukaan ei tule avaamaan, kokeilen oman huoneeni kahvaa ja tajuan sulkeneeni itseni ulkopuolelle. Minulla ei ollut edes puhelinta.
No, onneksi olin jättänyt ikkunan auki ja aloin kurotella imurin varrella itselleni jotain. Pyysin apua myös naapurilta, joka auttoi mopin varrella minua saamaan puhelimeni jotta pääsin soittamaan! Kiitos siis hänelle! Onneksi tädilläni on vara-avain niin ei tarvitse maksaa huoltomiehelle.
Meidän ryhmänohjaaja muuten osallistui yhteen kilpailuun ja meidän luokka voitti ilmaiset läppärit ikiomiks! Ei siis todellakaan mitkään hienot, mutta koska ne on ilmaset nii kyllä kelpaa!
Mutjoo, nopeasti menee aika ja ensimmäinen koeviikko lähestyy uhkaavasti! Olo on lievästi sanottuna sellainen, että tästä ei tule vittuakaan, mutta yritetään ainakin. Brace yourself yms yms. Ens jaksossa sitten alusta alkaen tasaista lukemista :D
Asun viikot solussani ja viikonloppuisin pyrin tulemaan kotiin. Sen verran kova ikävä kuitenkin on persereikäpaviaanejani ja perhettä. Ei elo in Lpr ole ikävää tai kauheaa ja itse asiassa olen ihan tyytyväinen irtautumiseeni, sillä yksin pystyn keskittymään paljon enemmän opiskeluun. Ja kaikki tärkeät ihmiset on soiton päässä.
Mutta sitten. Uusi elämäni.
Olen kauhea sottapytty. Vaatteet makoilee lattialla ja aina on yksi kaksi mukia pesemättömänä. Kirjat, vihkot, kynät ja kumit makaa autuaana lattialla. Suurin sotkuisuuden aiheuttaja on aina ollut, on ja tulee aina olemaan vatteet. Ne on niin helevetin vaikeeta pitää ees siellä vaatekaapissa.
Olen myös aloittanu nyrkkeilyn! 2x viikko puoltoista tuntia ja ai vitsi se on mahtavaa hakata sitä säkkiä ja purkaa paineita. Olen käynyt myös lenkeillä tätini kanssa ja pyöräilemässä, kun ei lukuinnottomuudessa muutakaan keksi. On se kumma, jos ei ala läski lähtemään!
On aivan hirveää lähteä etsimään joku uusi paikka! Lpr kun on semmosta upsidedown hillraceria, että kun hetken sahaa kaupunkia Google Mapsin kanssa nii alkaa kyllä usko (ja kunto) loppua. Hyvä ku osaa kämpiltä koululle, tädin luo ja ruokakauppaan. Hehheee.
Ja onhan miulta tottakai jäänyt avaimetkin pari kertaa! Ensimmäinen kerta tapahtui tokana päivänä kun olin menossa tervehtimään kämppistäni (joka ei ollut tuolloin edes paikalla). Kun kukaan ei tule avaamaan, kokeilen oman huoneeni kahvaa ja tajuan sulkeneeni itseni ulkopuolelle. Minulla ei ollut edes puhelinta.
No, onneksi olin jättänyt ikkunan auki ja aloin kurotella imurin varrella itselleni jotain. Pyysin apua myös naapurilta, joka auttoi mopin varrella minua saamaan puhelimeni jotta pääsin soittamaan! Kiitos siis hänelle! Onneksi tädilläni on vara-avain niin ei tarvitse maksaa huoltomiehelle.
Meidän ryhmänohjaaja muuten osallistui yhteen kilpailuun ja meidän luokka voitti ilmaiset läppärit ikiomiks! Ei siis todellakaan mitkään hienot, mutta koska ne on ilmaset nii kyllä kelpaa!
Mutjoo, nopeasti menee aika ja ensimmäinen koeviikko lähestyy uhkaavasti! Olo on lievästi sanottuna sellainen, että tästä ei tule vittuakaan, mutta yritetään ainakin. Brace yourself yms yms. Ens jaksossa sitten alusta alkaen tasaista lukemista :D
 |
| Aina ei mee ku strömsöössä |
perjantai 8. elokuuta 2014
Kesä -14
Olen kesällä kaikin puolin laiska tekemään yhtään mitään, minkä monet kanssaeläjäni ovat saaneet todistaa lukemattomia kertoja. En vaan tiiä, miten kaikki onkin yhtäkkiä niin helvetin paljon vaikeampaa.
Ehkä minuun on vain juurtunut se ajatus, että sillon kun ollaan lomalla, niin silloin ollaan.
Koko viime kuukauden olin töissä. Ensin kaksi viikkoa marjatilalla punnitsemassa ja sitten kaksi viikkoa hautausmaalla ja sitten vielä 4 päivää marjojen kimpussa. Mutta viimein se on over ja nyt on enää vain jännitettävää, kun sunnuntaina muutan Lappeenrantaan... siitä sitten lisää myöhemmin.
Eli, kesäkuu oli sateinenja harmaa kuukausi. Juhannuksena oli sukulaisia käymässä aimo liuta. Kavereita tuli nähtyä, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei tuolloin tapahtunut, eikä minulla ole edes liiemmälti julkaisukelpoisia kuvia.
Mutta heinäkuu. Ikinä, siis ikinä ollut näin kiireistä kesää. Työt ja helteet alkoivat siinä heinäkuun tokalla viikolla ja mansikkamaalla sai painaa pitkää päivää punniten marjoja.
Ystäviä en surukseni kerinnyt ja jaksanut nähdä paljoa, mutta kyllä sen huomaa, miten ystävien seura piristää! Uitiin julmetusti, mopoiltiin, vedettiin jäätelöä. Naurettiin, itkettiin, odotettiin uuden alkua. Love ya ♥
Ja asunto on hommattu ja avaimet odottaa Lappeenrannassa. Stressiäkin on ollut ilmassa, välillä enemmän välillä vähemmän. Mutta sen oon huomaannu, että jätän asiat aina viime tippaan ja olen hirveän huolimaton ja epäjärjestelmällinen. Jotta jännityksellä odotan mitä tästä tulee!
Ihmiset ympärilläni on myös tukeneet minua aina, kun olen alkanut epäilemään itseäni. Kaikki rohkaisevat ja valavat minuun uutta uskoa, kiitos siis!
Suuri tuntematon odottaa. Tulevaisuus on avoin, mutta onneksi minulla on reppu täynnä muistoja ja rakkaita ihmisiä! ♥
Ehkä minuun on vain juurtunut se ajatus, että sillon kun ollaan lomalla, niin silloin ollaan.
Koko viime kuukauden olin töissä. Ensin kaksi viikkoa marjatilalla punnitsemassa ja sitten kaksi viikkoa hautausmaalla ja sitten vielä 4 päivää marjojen kimpussa. Mutta viimein se on over ja nyt on enää vain jännitettävää, kun sunnuntaina muutan Lappeenrantaan... siitä sitten lisää myöhemmin.
Eli, kesäkuu oli sateinenja harmaa kuukausi. Juhannuksena oli sukulaisia käymässä aimo liuta. Kavereita tuli nähtyä, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei tuolloin tapahtunut, eikä minulla ole edes liiemmälti julkaisukelpoisia kuvia.
Mutta heinäkuu. Ikinä, siis ikinä ollut näin kiireistä kesää. Työt ja helteet alkoivat siinä heinäkuun tokalla viikolla ja mansikkamaalla sai painaa pitkää päivää punniten marjoja.
Ystäviä en surukseni kerinnyt ja jaksanut nähdä paljoa, mutta kyllä sen huomaa, miten ystävien seura piristää! Uitiin julmetusti, mopoiltiin, vedettiin jäätelöä. Naurettiin, itkettiin, odotettiin uuden alkua. Love ya ♥
Ja asunto on hommattu ja avaimet odottaa Lappeenrannassa. Stressiäkin on ollut ilmassa, välillä enemmän välillä vähemmän. Mutta sen oon huomaannu, että jätän asiat aina viime tippaan ja olen hirveän huolimaton ja epäjärjestelmällinen. Jotta jännityksellä odotan mitä tästä tulee!
Ihmiset ympärilläni on myös tukeneet minua aina, kun olen alkanut epäilemään itseäni. Kaikki rohkaisevat ja valavat minuun uutta uskoa, kiitos siis!
Suuri tuntematon odottaa. Tulevaisuus on avoin, mutta onneksi minulla on reppu täynnä muistoja ja rakkaita ihmisiä! ♥
tiistai 24. kesäkuuta 2014
I'm titanium
Terse!
Oon pitkään miettiny, minkälainen on vahva ihminen. Kirjotan nyt oikeestaan henkisestä vahvuudesta, sillä minusta se on tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Mitä teet hauiksilla, jos joku haukkuu vaikka vaatteitasi tai ulkonäköäsi tai tekemisiäsi?
Vahva ihminen. Onko se sellainen, joka hoitaa kaikki tilanteet eikä koskaan romahda paineen alla? Sellainen, joka pärjää aina yksin, eikä koskaan tarvitse ystäviensä apua?
Ei. Minusta se on vahvuutta, jos osaa myöntää tarvitsevansa apua. Itselleni se on vaikeaa. En halua tukeutua ystäviini tai kertoa vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän kuitenkin, että asiat voisi olla huonommin. En siis halua valittaa kaikkein synkimmistä asioistani. Mutta silti tuen ystäviäni ja minusta on ihana olla avuksi ja haluan tietää mitä heille kuuluu ja miltä heistä tuntuu.
Välillä tuntuu, että vahvuudesta on tullut minulle jopa pakkomielle. En halua romahtaa, en halua joutua pohjalle. En halua joutua käyttämään esimerkiksi psykologia. Siis, minusta on hienoa, jos joku oikeasti pystyy käymään siellä ja kertomaan ajatuksistaan, mutta minua se oikeastaan ahdistaa.
Toistelen päässäni usein David Guettan kappaleen Titaniumin sanoja Madilyn Baileyn versiona.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Olen myös herkkä itkemään. Välillä minun ei tarvitse lukea kuin jostain jokin kuolinilmoitus niin jo herkistyn. Välillä pidin sitä suorastaan heikkoutena, jos itkee. Nykyään pidän sitä ennemminkin painon vapauttajana; itkemisen jälkeen väsyttää, mutta hetken on taas helpompi hengittää. Minusta on kauheaa, jos joku itkee, mutta tiedän, että se tekee hyvää. Vaikken sitä itseltäni välttämättä hyväksyisikään.
Haluan pitää pääni pystyssä. En halua, että mikään satuttaa minua. Välillä se on pelottavaa, kun huomaa, miten ennen sanat, jotka saivat sinut itkemään, saavat osaakseen olankohautuksen.
Vahvuus on sitä, kun hyväksyy itsensä, osaa itkeä ja nauraa sopivassa suhteessa ja näyttää keskisormea maailmalle silloin, kun sitä tarvitsee.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Oon pitkään miettiny, minkälainen on vahva ihminen. Kirjotan nyt oikeestaan henkisestä vahvuudesta, sillä minusta se on tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Mitä teet hauiksilla, jos joku haukkuu vaikka vaatteitasi tai ulkonäköäsi tai tekemisiäsi?
Vahva ihminen. Onko se sellainen, joka hoitaa kaikki tilanteet eikä koskaan romahda paineen alla? Sellainen, joka pärjää aina yksin, eikä koskaan tarvitse ystäviensä apua?
Ei. Minusta se on vahvuutta, jos osaa myöntää tarvitsevansa apua. Itselleni se on vaikeaa. En halua tukeutua ystäviini tai kertoa vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän kuitenkin, että asiat voisi olla huonommin. En siis halua valittaa kaikkein synkimmistä asioistani. Mutta silti tuen ystäviäni ja minusta on ihana olla avuksi ja haluan tietää mitä heille kuuluu ja miltä heistä tuntuu.
Välillä tuntuu, että vahvuudesta on tullut minulle jopa pakkomielle. En halua romahtaa, en halua joutua pohjalle. En halua joutua käyttämään esimerkiksi psykologia. Siis, minusta on hienoa, jos joku oikeasti pystyy käymään siellä ja kertomaan ajatuksistaan, mutta minua se oikeastaan ahdistaa.
Toistelen päässäni usein David Guettan kappaleen Titaniumin sanoja Madilyn Baileyn versiona.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Olen myös herkkä itkemään. Välillä minun ei tarvitse lukea kuin jostain jokin kuolinilmoitus niin jo herkistyn. Välillä pidin sitä suorastaan heikkoutena, jos itkee. Nykyään pidän sitä ennemminkin painon vapauttajana; itkemisen jälkeen väsyttää, mutta hetken on taas helpompi hengittää. Minusta on kauheaa, jos joku itkee, mutta tiedän, että se tekee hyvää. Vaikken sitä itseltäni välttämättä hyväksyisikään.
Haluan pitää pääni pystyssä. En halua, että mikään satuttaa minua. Välillä se on pelottavaa, kun huomaa, miten ennen sanat, jotka saivat sinut itkemään, saavat osaakseen olankohautuksen.
Vahvuus on sitä, kun hyväksyy itsensä, osaa itkeä ja nauraa sopivassa suhteessa ja näyttää keskisormea maailmalle silloin, kun sitä tarvitsee.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Tylypahkaan!
Tai ainakin seitsemänvuotias serkkuni on sitä mieltä. Kävimme tänään siis tätini, veljeni ja serkkuni kanssa lukiolla ilmoittautumassa. Tätini sitten uskotteli serkulleni ja veljelleni, että menen Harry Potter -kouluun opiskelemaan. Serkku sitten kyseli, että tapaanko Harry Potterin, johon totesin, että Potter asuu Englannissa, ja myös sitä, opiskelenko oikeasti taikoja, mihin vastasin vähän kaarrellen, että me opiskellaan muunmuassa liemien tekoa, eli yhdistelemme atomeja keskenään.
Ja hei kaikki lukiolaiset, soveltavat kurssit ovat sitten taikakursseja ;)
Päivän mittaan sain myös uskoteltua, että minulla on poikaystävä (hän ja veljeni aloittivat kyselemisen ja minä sitten päätin venäyttää.) Rakkaan poikaystäväni nimi on siis Pertti ja hän on aika ujo ja hänellä on pitbull Pekka. Jotta huijaus olisi täydellinen, soitimme tälle "Pertille" ennen kuin junani lähti ja Pertti vaikutti ujolta ja harvasanaiselta, aivan kuten olin kertonutkin! Kiitos rakas! ♥
Mutta siis, Lappeenrantaan saavuin sunnuntaina, jolloin ei tehty muuta kuin käytiin torilla ja hiekkaveistoksilla. Pakko kyllä sanoa, että Lappeenranta on nätti paikka!
Tänään sitten lukioon ilmoittautumisen lisäksi käytiin vähän kaupungilla ja tuli siinä taas kauhisteltua mihin ne rahat oikein menee... huoh.. Ostin siis alennuksesta paidan ja sitten korun ja vihdoin ja viimein puhelimeen muistikortin ♥ Kun yritin ostaa elukoille ruokaa, niin eipä onnistunutkaan sillä tili oli lähes nollassa. Kotiin pääsin onneksi, kun lainasin tädiltä rahaa. Nyt sitten alkaa pennin venytys syksyä varten, koska silloin sitä rahaa vasta tarvitaankin!
Ja hei kaikki lukiolaiset, soveltavat kurssit ovat sitten taikakursseja ;)
Päivän mittaan sain myös uskoteltua, että minulla on poikaystävä (hän ja veljeni aloittivat kyselemisen ja minä sitten päätin venäyttää.) Rakkaan poikaystäväni nimi on siis Pertti ja hän on aika ujo ja hänellä on pitbull Pekka. Jotta huijaus olisi täydellinen, soitimme tälle "Pertille" ennen kuin junani lähti ja Pertti vaikutti ujolta ja harvasanaiselta, aivan kuten olin kertonutkin! Kiitos rakas! ♥
Mutta siis, Lappeenrantaan saavuin sunnuntaina, jolloin ei tehty muuta kuin käytiin torilla ja hiekkaveistoksilla. Pakko kyllä sanoa, että Lappeenranta on nätti paikka!
Tänään sitten lukioon ilmoittautumisen lisäksi käytiin vähän kaupungilla ja tuli siinä taas kauhisteltua mihin ne rahat oikein menee... huoh.. Ostin siis alennuksesta paidan ja sitten korun ja vihdoin ja viimein puhelimeen muistikortin ♥ Kun yritin ostaa elukoille ruokaa, niin eipä onnistunutkaan sillä tili oli lähes nollassa. Kotiin pääsin onneksi, kun lainasin tädiltä rahaa. Nyt sitten alkaa pennin venytys syksyä varten, koska silloin sitä rahaa vasta tarvitaankin!
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
This time I'm gonna be stronger
Terseppä terse taas pitkästä aikaa!
Pääsin Lappeenranban Lyseon lukioon, jee! Onko sinne muita menossa, ois kiva tutustua johonkuhun vähän etukäteen :3
Mitäs muuta... kesäloma on alkanu ihan semisti, ei ole kiire minnekään! Välit vanhempiin ei kylläkään ole tällä hetkellä mitä parhaimmat, ne ei jotenkin tykkää yhtään, jos olen muualla kuin kotona... Mutta onneks pääsen pian kääntämään uuden sivun elämässä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa välillä ihan saamaristi tuleeko tästä yhtään mitään. Mutta innostus voittaa jännityksen!
Juhannuksen jälkeen alkaa työt mansikkamaalla kiireapulaisena. Ja heinäkuun puolivälissä alkaa työt kirkon hautausmaalla. Työteliäs loppukesä siis tulossa, mutta mikäpäs siinä!
Mopon mittariinki tullu kortin saannin jälkeen yli tuhat kilometriä, hups! Mutta eipä tässä muuta, hauskaa kesää!
(Hyi saatana tää haju, Lappeenranta lähestyy♥)
Pääsin Lappeenranban Lyseon lukioon, jee! Onko sinne muita menossa, ois kiva tutustua johonkuhun vähän etukäteen :3
Mitäs muuta... kesäloma on alkanu ihan semisti, ei ole kiire minnekään! Välit vanhempiin ei kylläkään ole tällä hetkellä mitä parhaimmat, ne ei jotenkin tykkää yhtään, jos olen muualla kuin kotona... Mutta onneks pääsen pian kääntämään uuden sivun elämässä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa välillä ihan saamaristi tuleeko tästä yhtään mitään. Mutta innostus voittaa jännityksen!
Juhannuksen jälkeen alkaa työt mansikkamaalla kiireapulaisena. Ja heinäkuun puolivälissä alkaa työt kirkon hautausmaalla. Työteliäs loppukesä siis tulossa, mutta mikäpäs siinä!
Mopon mittariinki tullu kortin saannin jälkeen yli tuhat kilometriä, hups! Mutta eipä tässä muuta, hauskaa kesää!
(Hyi saatana tää haju, Lappeenranta lähestyy♥)
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Pelosta
Sain pitkästä aikaa otettua kirjan käteeni. Koulu, kokeet, kaverit, koira ja kaikki muu on syönyt aikaa tältä rakkaalta harrastukselta. Ei sillä - en liiemmin ole törmännyt lukemisen arvoisiin kirjoihin.
Yli kuukauden tauko kuitenkin tyssäsi kuin seinään, kun aloitin Veronica Rothin Outolinnun. Alussa oli pientä kankeutta ja minulle tuli sellainen olo, että suomentaja ei oo pistäny kaikkeaan peliin. Kuitenkin tarina imaisi minut mukaansa niin tiukasti, että olen ajatellut kirjan tapahtumia koko päivän. Outolinnussa puhutaan rohkeudesta, itsekkyydestä, epäitsekkyydestä ja eritoten pelosta ja sen voittamisesta. Olen miettinyt syntyjä syviä, kun olen miettinyt omia pelkojani ja miten muut niihin suhtautuvat - kaikilla kun on omat pelkonsa. Mitä pelkosimulaattori minulle näyttäisi?
Pelkään hukkumista. Sikäli hassua, että aloin pelätä sitä vasta, kun näin siitä unta. Ajatus on jotenkin ylitsepääsemätön; se ahdistaa, puristaa kurkkua ja luo kylmiä väreitä.
Sitten pelkään pimeää. Sekin on aika hassua, sillä olen asunut koko pienen ikäni maalla ilman katulamppuja yms. Pelkään suunnattomasti, että joku ilmestyy pimeydestä. Mustahiuksinen tyttö. Ahdistaa vielä enemmän. Pelkään sellaista, joka on täysin naurettavaa. Mahdotonta tapahtua. Mutta joka kerran ajattelen vain, että entäpä jos joku ilmestyy...
Pelkään myös, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua sillä tavalla. Että olen liian ruma tai tyhmä tmv. Pelkään yksinäisyyttä vaikka tykkään olla yksin. Yksin ihmisten ympäröimänä on aika bueno.
Pelkään, että perheenjäsenistäni tai sukulaisistani kuolee. Ajatus on kauhea. Pelkään myös sitä, miten suhtaudun asiaan. Olen myös miettinyt, että entäpä jos en vain yksinkertaisesti tunne mitään? Tai miten selviäisin menetyksestä.
Voiko pelkojaan voittaa? Voiko kuolemanpelosta oikeasti päästä koskaan yli? Vaikkei pelkäisi omaa kuolemaansa, niin eikö jokainen pelkää vähintäänkin rakkaittensa kuolemaa? Ei ihminen voi olla peloton. Ihmisen täytyy vain oppia hallitsemaan pelkojaan. Minä en käynyt eilen illalla rantasaunassa, koska pimeä ja pelko siitä, että joku odottaa ulkona. Menin siis jo lauteille istumaan, kun hillitön ahdistus alkoi puskea jostain. Siispä lähdin. Hävettää. Hävettää, koska olen tällainen pelkuri.
Ehkä pääsen vielä yli peloistani - ainakin jotenkin.
Yli kuukauden tauko kuitenkin tyssäsi kuin seinään, kun aloitin Veronica Rothin Outolinnun. Alussa oli pientä kankeutta ja minulle tuli sellainen olo, että suomentaja ei oo pistäny kaikkeaan peliin. Kuitenkin tarina imaisi minut mukaansa niin tiukasti, että olen ajatellut kirjan tapahtumia koko päivän. Outolinnussa puhutaan rohkeudesta, itsekkyydestä, epäitsekkyydestä ja eritoten pelosta ja sen voittamisesta. Olen miettinyt syntyjä syviä, kun olen miettinyt omia pelkojani ja miten muut niihin suhtautuvat - kaikilla kun on omat pelkonsa. Mitä pelkosimulaattori minulle näyttäisi?
 |
| Ei paskempi paikka mietiskelylle |
Sitten pelkään pimeää. Sekin on aika hassua, sillä olen asunut koko pienen ikäni maalla ilman katulamppuja yms. Pelkään suunnattomasti, että joku ilmestyy pimeydestä. Mustahiuksinen tyttö. Ahdistaa vielä enemmän. Pelkään sellaista, joka on täysin naurettavaa. Mahdotonta tapahtua. Mutta joka kerran ajattelen vain, että entäpä jos joku ilmestyy...
Pelkään myös, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua sillä tavalla. Että olen liian ruma tai tyhmä tmv. Pelkään yksinäisyyttä vaikka tykkään olla yksin. Yksin ihmisten ympäröimänä on aika bueno.
Pelkään, että perheenjäsenistäni tai sukulaisistani kuolee. Ajatus on kauhea. Pelkään myös sitä, miten suhtaudun asiaan. Olen myös miettinyt, että entäpä jos en vain yksinkertaisesti tunne mitään? Tai miten selviäisin menetyksestä.
Voiko pelkojaan voittaa? Voiko kuolemanpelosta oikeasti päästä koskaan yli? Vaikkei pelkäisi omaa kuolemaansa, niin eikö jokainen pelkää vähintäänkin rakkaittensa kuolemaa? Ei ihminen voi olla peloton. Ihmisen täytyy vain oppia hallitsemaan pelkojaan. Minä en käynyt eilen illalla rantasaunassa, koska pimeä ja pelko siitä, että joku odottaa ulkona. Menin siis jo lauteille istumaan, kun hillitön ahdistus alkoi puskea jostain. Siispä lähdin. Hävettää. Hävettää, koska olen tällainen pelkuri.
Ehkä pääsen vielä yli peloistani - ainakin jotenkin.
Just a little nap
Tersepä terse! Jumalaton tauko johtuu kauheasta laiskuudesta kiireestä. Pää räjähtää kokeista ja kaikesta muusta tekemättömästä, joten aikaa ja energiaa ei tosiaan riitä kuin kouluun ja saamattomuuteen. On minulla nyt sentään työpaikat kesäksi hommattu ja Saksan matkan kirjotelma enkuks ja suomeks viimein saatu väsättyy vaikka usko meinaski loppuu kesken.
 |
| Se tunne, kun rakas opettajani kysyy ties kuinka monennennen kerran onko se helevetin työ valmis. |
Huomenna sitten mummoloille laulamaan osastolle äitienpäivän kunniaks. Ja tottakai osaan laulut. Ottaen huomioon, että äideistä parhaimman kuulin ekaa kertaa vasta tänään...
Koulullemmehan saapui kaksi viikkoa sitten vieraita Saksasta. 9 kertakaikkisen ihanaa saksalaista nuorta majoittuivat viikoksi oppilaiden koteihin. Meille ei tullut ketään, koska remontti oli pahasti vaiheessa. Asustin kuitenkin ystäväni luona, joka oli ottanut kaksi tyttöä, kolmisen päivää. Sunnuntaina he siis tulivat ja keskiviikkona kello 13.00 starttasi bussi koulumme pihasta kyydissään saksalaiset ja neljä suomalaista sekopäätä. Jaa mihin oltiin matkalla? Enpäs kerrokaan vielä :D
Ypeästä matkastamme kerron sitten ihan erikaeen, tulisi muuten aivan tuhoton teksti.
Suomessa on olo ollut pelkkää shaissea. Mutta kohta on kesäloma ja olo on vähän meininkiä can't believe this. Yhdeksän pitkän pitkää vuotta täynnä itkua ja hammasten kiristystä - mutta asiat olisi voineet mennä huonomminkin.
lauantai 5. huhtikuuta 2014
You better work b'tch
Iiihhana remonttilauantai. Damn kun olin iha valkone, kun sain vaatehuoneen maalattua. Veljen hiuksetkin sai uutta väriä (hehhee, se tykkäs). Sitte vähän ruuvailtiin ja porattiin ja illalla vielä haravoitiin. Eikä tunnu missään. Paitsi, että kädet on ihan valkoset. Mä en yksinkertaisesti tajua, miten äiti pysy lähes värittömänä, kun mun vaatteissa oli enemmän valkosta kun sitä alkuperästä väriä.
Kaheksalta sitten sipsit ja karkit pöytään ja koko päivän uurastus hukkaan! Eli ihan persus lauantai.
Tää mun asia tulikin lyhyemmäks, kun aluks meinasin. Mutta ei ketään kiinnosta meidän perheen remppailut :D Mää tierän!
Hah, nyt saatte infon harrastuksista, joita joskus oon kokeillu:
Kaheksalta sitten sipsit ja karkit pöytään ja koko päivän uurastus hukkaan! Eli ihan persus lauantai.
Tää mun asia tulikin lyhyemmäks, kun aluks meinasin. Mutta ei ketään kiinnosta meidän perheen remppailut :D Mää tierän!
Hah, nyt saatte infon harrastuksista, joita joskus oon kokeillu:
- Muskari joskus ihan pienenä
- MLL:n liikuntaleikkikoulu alle kouluikäisenä
- Nuori Suomi -liikuntakerho joskus 4. luokalla. Totesin olevani lajissa kuin lajissa ihan paska ja se jäi
- Sellon soittoa harrastin neljä/viisi vuotta ja ensimmäiset puoli vuotta se oli ihan kivaa. Soitin sen kerran viikossa soittotunneilla, jonne en millään olisi jaksanut mennä.
- 5. luokalla kävin koirakerhossa, joka oli oikeastaan pelkkää teoriaa ja se toimi vain vuoden :/
- Näytelmäkerho olisko joskus kutosella/seiskalla. Sekin toimi vain vuoden, mutta siellä oli oikeesti hauskaa!
- Ratsastus - ensin naapurissa pikkusena hyvin epäaktiivisesti, kun omistaja ei ikinä ollut kotona, sitten issikkatallilla, josta maastossa köpöttelyyn kyllästyneenä siirryin toiselle ratsutallille, jonka lopetettua lopetin koko ratsastuksen, vaikka vähän on käynyt mielessä, että josko voisi mennä kokeilemaan.
- Kai kerhonohjauksen voi laskea harrastukseksi? Elikkä sitä nyt viime syksystä asti tehny.
- Kirjoittaminen ja lukeminen ekaluokalta lähtien ja piirtäminen tullut rakkaaksi "harrastukseksi" pari vuotta sitten!
- Pöpipään kanssa yhden sun toisen asian harrastaminen ollu vuoden ajan kalenterissa mukana ;)
Paljon on siis tullut kokeiltua; vielä haluaisin kokeilla seinäkiipeilyä, jousiammuntaa ja viulun soittoa! Kai vielä jotain muutakin noiden ensimmäiseksi mieleen tulleiden lisäksi. Mutta huomaa, että kaikkein rakkaimmat asiat ovat pysyneet matkassa vuodesta toiseen - eli eläimet ja kirjoittaminen.
Ja tämän ei todellakaan pitänyt olla postaukseni aihe :D
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Mustaches are pro, nothing else doesn't
Aaaah, älkää välittäkö englanninkielisestä sätöksestä otsikossa, kaikki varmaan ymmärs pointin?
Ensiksi haluan kiittää ihka ensimmäistä lukijaani! Terpat sinne!
Toiseksi haluan ilmoittaa, että en päässyt toisellakaan kerralla mopon teoriakokeesta läpi. Tällä kertaa oli yksi virhe liikaa jossain hiton L-tehtävissä. Se on aina se yks liikaa... Pikku hiljaa alkaa iskeä epätoivo, kun mikään ei onnistu.
Viikonloppu meni remonttia tehdessä. Tai no, muut teki, minä yritin väkrätä kotsan työtä, jossa piti suunnitella asunto pariskunnalle ja heidän lapselleen. Saatiin kaksion pohjapiirros ja eiku vaan suunnittelemaan. Sunnuntai siinä menikin. Viideltä paloi hermo ja lähdin leffaan kattomaan Kapteeni Amerikan (uuh). Oli pakko käydä, muuten olis ilmanen elokuvalippu joutanu tunkiolle.
Elokuva oli hyvä. Siinä oli kivasti toimintaa, upeat efektit ja ihan kiva tarina. Pidän muutenkin paljon dystopiasta ja elokuvaan oli laitettu uhka vapaudettomasta maasta mikä oli kiva :) Välissä oli kyllä pari turhan kliseistä kohtaa...
Njoo... ehkä tää riitti sen analysoinnista. Viime aikoina on vaan pitäny analysoida analysoimisen perään ja alkaa analysointi purkautua anaal- korvistakin.
Kiirettä tulee pukkaamaan tälläkin viikolla. Ja tiedättekö mitä? Ei paljoo huvittas. Ehkä tää tästä. Kesäloma on kohta. Aivot tais jäädä autokoululle. Joo. Öitä. Tai sitte ei. En varmaa tajua käydä nukkumaan ennen kuin on liian myöhäistä.
Ensiksi haluan kiittää ihka ensimmäistä lukijaani! Terpat sinne!
Toiseksi haluan ilmoittaa, että en päässyt toisellakaan kerralla mopon teoriakokeesta läpi. Tällä kertaa oli yksi virhe liikaa jossain hiton L-tehtävissä. Se on aina se yks liikaa... Pikku hiljaa alkaa iskeä epätoivo, kun mikään ei onnistu.
Viikonloppu meni remonttia tehdessä. Tai no, muut teki, minä yritin väkrätä kotsan työtä, jossa piti suunnitella asunto pariskunnalle ja heidän lapselleen. Saatiin kaksion pohjapiirros ja eiku vaan suunnittelemaan. Sunnuntai siinä menikin. Viideltä paloi hermo ja lähdin leffaan kattomaan Kapteeni Amerikan (uuh). Oli pakko käydä, muuten olis ilmanen elokuvalippu joutanu tunkiolle.
Elokuva oli hyvä. Siinä oli kivasti toimintaa, upeat efektit ja ihan kiva tarina. Pidän muutenkin paljon dystopiasta ja elokuvaan oli laitettu uhka vapaudettomasta maasta mikä oli kiva :) Välissä oli kyllä pari turhan kliseistä kohtaa...
Njoo... ehkä tää riitti sen analysoinnista. Viime aikoina on vaan pitäny analysoida analysoimisen perään ja alkaa analysointi purkautua anaal- korvistakin.
Kiirettä tulee pukkaamaan tälläkin viikolla. Ja tiedättekö mitä? Ei paljoo huvittas. Ehkä tää tästä. Kesäloma on kohta. Aivot tais jäädä autokoululle. Joo. Öitä. Tai sitte ei. En varmaa tajua käydä nukkumaan ennen kuin on liian myöhäistä.
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Shit happens
Paska viikko. Ei se nyt ihan hanurista ollut, mutta parempiakin on nähty! Heti kun pääsin kehumasta, että en stressaa hirviästi ja olen positiivinen, niin mitä huomaankaan? Kaikki ihan beestä.
Maanantai antoi jo odottaa, että mikään ei tule onnistumaan loppuviikollakaan. Mopon teoriakoe hylätty ja vain sen takia, että painoin väärästä napista... yksi ainoa tilannekuva liikaa väärin. Voin sanoa, että vitutti koko illan.
Maanantai antoi jo odottaa, että mikään ei tule onnistumaan loppuviikollakaan. Mopon teoriakoe hylätty ja vain sen takia, että painoin väärästä napista... yksi ainoa tilannekuva liikaa väärin. Voin sanoa, että vitutti koko illan.
Tiistaina vedettiin kerhoa, mikä meni paremmin kuin tavallisesti, kun jokainen keskitty omaan pahviloota-autoonsa :3 On nuo ipanat sulosia ku haluuvat! Silti stressaa, kun pitäis saada valmiiks kirja-analyysi, kotsan asunnonsuunnittelu ja lukea mopon teoriakokeeseen ensviikln maanantaihin mennessä ja aikaa on vaan rajoitetusti meille kaikille.
Torstaina se sitten tapahtu. Tiputin mun puhelimeni näyttä edellä eteisen kivilaatotukselle ja tottakai näyttö halkes. Toimii vielä, säröt on vasn vähän ilkeät ja jos kännykkä saa mistään vettä, niin se on bye bye! Kaivoinpa jo ensimmäisen lasinsirun kämmenestä.
En tiiä miten selviän sunnuntaihin. Jos hyvin käy, niin veljieni huone on valmis ja saan tän makkarin kokonaan itelleni! Ah, rauhaa!
Vaikka itse tapahtumia ei oo ollukkaan paljon (ainakaan mainitsemisen arvoisia), niin silti tuntuu, että mikään ei ota onnistuakseen. No, kait se tästä. Laitetaan tää viikko vaikka kuukautisten piikkiin!
 |
| Mursnuni Manteli 'ulkoilemassa' |
lauantai 22. maaliskuuta 2014
The mess that I made
Minkälaista on mun arki?
No, tylsää. Surprise. Onneksi teen siitä sitten mielenkiintosta pikkuisissa aivoissani.
Koulua minulla on yhdeksästä kolmeen viis kertaa viikossa. Kerran viikossa toimin kerhonvetäjänä kahden kaverini kanssa ja kerran viikossa käyn koirani kanssa ryhmässä treenailemassa. Sitten istuksin koneella, kirjoitan, lenkkeilen ja koirailen ja elän suhtkoht tavallista elämää, mikä suututtaa minua oikein kovasti. En epäröisi hetkeäkään, jos saisin hypätä jonnekin pokemon, Harry Potter yms. maailmaan.
Välillä tuntuu, että teen elämästäni vähän turhan hankalaa. Siis ei, se ei ole synkkää ja harmaata ja täynnä koettelemuksia, kuten joillain epäonnisilla. Joskus minulle tulee jopa syyllinen olo, kun olen päässyt niin vähällä. Mutta sitten taas tuntuu, että teen elämän pienistä asioista vähän turhan monimutkaisia. Siis vaikka ne minulle ovat ensin vain pikkujuttuja, joku tekee kärpäsestä härkäsen ja minä seuraan perässä ja sitten se onkin minulle jo isohko ongelma. Ymmärrättekö?
Esimerkiksi. Olen suorittamassa mopokorttia. Minulla on teoriakoe maanantaina 24. päivä. Meiltä on n. puolen tunnin ajomatka autokoululle.
Asian piti olla yksinkertainen. Viimeisellä teoriatuntikerralla minun piti ojentaa kaikki tarvittavat liput ja laput ajokoululle, mutta toisin kävi. Aamulla kyllä laitoin lappuset reppuun ja reppu kulki mukana ajokoulun pihaan. Tulin yhden luokkalaiseni isän kyydillä ja hänen isänsä sanoi, että jätä vaan reppu autoon. No, minäpä jätin, kun ajattelin, että turhia minä kannan sitä mukana.
No, sitten kun olen aukaisemassa ajokoulun ovea, niin ei helevetti. Ne laput. No, kyllähän ne kerkeää antaa sitten tunnin jälkeen.
Empä kerennytkään. Luokkalaiseni isä oli kotona, kun luokkalaiseni soitti hänelle. Opettaja ehti lähteä jo, joten lipukkeet jäi antamatta. Voitte kuvitella miten vanhempiani suututti, kun onnistuin sössimään yksinkertaisen asian.
Ja se myös, etten yksinkertaisesti pysty keskittymään yhteen asiaan kauaa. Yritän, mutten pysty siihen. Ennen pystyin ja kiukuttaa, että nykyään se on niin vaikeaa. Joo, siis paikallaan makaaminen ja telkkarin töllöttäminen ei tuota mitään tuskaa, mutta jos pitää tehdä jotain pitkän aikaa. Aloitan jotain, sitten käy mielessä, että AI vitsi, sekin piti tehdä, niin siinäpä sitä taas ollaan. Sitten ihmettelen, miksen saa ikinä mitään tehtyä...
No, tylsää. Surprise. Onneksi teen siitä sitten mielenkiintosta pikkuisissa aivoissani.
Koulua minulla on yhdeksästä kolmeen viis kertaa viikossa. Kerran viikossa toimin kerhonvetäjänä kahden kaverini kanssa ja kerran viikossa käyn koirani kanssa ryhmässä treenailemassa. Sitten istuksin koneella, kirjoitan, lenkkeilen ja koirailen ja elän suhtkoht tavallista elämää, mikä suututtaa minua oikein kovasti. En epäröisi hetkeäkään, jos saisin hypätä jonnekin pokemon, Harry Potter yms. maailmaan.
Välillä tuntuu, että teen elämästäni vähän turhan hankalaa. Siis ei, se ei ole synkkää ja harmaata ja täynnä koettelemuksia, kuten joillain epäonnisilla. Joskus minulle tulee jopa syyllinen olo, kun olen päässyt niin vähällä. Mutta sitten taas tuntuu, että teen elämän pienistä asioista vähän turhan monimutkaisia. Siis vaikka ne minulle ovat ensin vain pikkujuttuja, joku tekee kärpäsestä härkäsen ja minä seuraan perässä ja sitten se onkin minulle jo isohko ongelma. Ymmärrättekö?
Esimerkiksi. Olen suorittamassa mopokorttia. Minulla on teoriakoe maanantaina 24. päivä. Meiltä on n. puolen tunnin ajomatka autokoululle.
Asian piti olla yksinkertainen. Viimeisellä teoriatuntikerralla minun piti ojentaa kaikki tarvittavat liput ja laput ajokoululle, mutta toisin kävi. Aamulla kyllä laitoin lappuset reppuun ja reppu kulki mukana ajokoulun pihaan. Tulin yhden luokkalaiseni isän kyydillä ja hänen isänsä sanoi, että jätä vaan reppu autoon. No, minäpä jätin, kun ajattelin, että turhia minä kannan sitä mukana.
No, sitten kun olen aukaisemassa ajokoulun ovea, niin ei helevetti. Ne laput. No, kyllähän ne kerkeää antaa sitten tunnin jälkeen.
Empä kerennytkään. Luokkalaiseni isä oli kotona, kun luokkalaiseni soitti hänelle. Opettaja ehti lähteä jo, joten lipukkeet jäi antamatta. Voitte kuvitella miten vanhempiani suututti, kun onnistuin sössimään yksinkertaisen asian.
Ja se myös, etten yksinkertaisesti pysty keskittymään yhteen asiaan kauaa. Yritän, mutten pysty siihen. Ennen pystyin ja kiukuttaa, että nykyään se on niin vaikeaa. Joo, siis paikallaan makaaminen ja telkkarin töllöttäminen ei tuota mitään tuskaa, mutta jos pitää tehdä jotain pitkän aikaa. Aloitan jotain, sitten käy mielessä, että AI vitsi, sekin piti tehdä, niin siinäpä sitä taas ollaan. Sitten ihmettelen, miksen saa ikinä mitään tehtyä...
There's a home, in my soul
Hellurei! Onkohan tämä nyt jo kolmas kerta, kun aloitan tämän blogin puhtaalta pöydältä... Hehhee, se on yllättävän vaikeaa kirjoittaa omasta, uskomattoman mielenkiintoisesta arjestaan. Blogi vaihtoi osoitetta ja ulkoasua, toivottavasti se ei ole ihan hirveä, mutta parempaan en nyt näillä hermoilla pysty.
Aluksi pari faktaa:
Aluksi pari faktaa:
- Olen tyttö
- 15v
- Positiivinen
- Eläinrakas
- Hullu
- Avoin
- Sinisilmäinen (siis u know what I mean, luonteenpiirre katos)
- Love countryside
- Love Kirjoittaminen
- Love Bastille
- Omistaa koiran ja marsun
- Tosi syvällinen
- Muuttaa ensisyksynä Lappeenrantaan
- Jakaa tällä hetkellä (valitettavasti) huoneensa kahden veljensä kanssa
Oikeasti. Te kaikki tarvitsitte näitä faktoja. Lisää saatte (joudutte) tietää, kun jäätte seuraamaan minun järkyttävän kiintoisaa elämääni. Oikeasti. Se on niin kiintoisaa, että melkein nukahdin äsken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)