 |
| 9gag |
maanantai 16. maaliskuuta 2015
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Kun keskittymiskyky ei riitä...
... niin se ei vain riitä! En ihan oikeasti ymmärrä, mikä ihmeen ongelma minulla nykyisin on, kun en osaa keskittyä enää läksyihin. Ajatukset lähtevät vaeltelemaan ja huomaan haaveilevani kaikesta muusta. Jos matikassa joku ongelma ei heti ratkea, hermostun ja heitän kirjan nurkkaan. Kun aukaisen enkun tai venäjän kirjan ja alan lukemaan sanoja, huomaan puolessa välissä sivua, etten muista yhtäkään sanaa ja saan hakata päätäni seinään. Olisi kuitenkin kiva saada tehtyä läksyt ja saattaa koulujutut ihan hyvään jamaan, ennen joululomaa, ettei tarvitsisi jouluna murehtia tekemättömiä töitä... pyh, turha toivo.
Inhottaa, kun ei ole yhtään jouluinen olo, vaikka on jopa lunta maassa ja on tullut osteltua joululahjoja. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään jouluista asiaa kämpässäni (jos ei lasketa tädin antamaa hyasinttiasetelmaa ja joulukalenteria). Mutta on ihana päästä kotiin, jossa on tontut seinillä ja muutenkin paljon jouluisempaa.
Tänään ruokailussa olin ihan järkyttynyt. Lappeenrannassa ei tarjota karjalanpaistia jouluna! Olin vain, että mitäs helvettiä te sitten syötte? Sitten ne alkoi luetella kinkkua ja laatikoita yms. mutta ei... jouluun kuuluu karjalanpaisti ja sen kanssa kun saa vielä porkkanalaatikkoa niin aaah.... parasta jouluruokaa evö. Että tällainen kulttuurishokki tällä kertaa. Tuntuu vain niin jännältä, että vaikka asutaan sentään samalla puolella Suomea ja väliäkin on vain se 150km niin silti on käyttäytymisessä ja juhlapyhissä eroja. En kyllä halluu muuttaa minnekään Pohjanmaalle, siellä on varmaan jo niin ernua meininkiä meihin verrattuna, jotta minä en selviäis :D
Mutta hyvää joulunodotusta vaan kaikille, jouluaattoon on enää viikko!
Inhottaa, kun ei ole yhtään jouluinen olo, vaikka on jopa lunta maassa ja on tullut osteltua joululahjoja. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole mitään jouluista asiaa kämpässäni (jos ei lasketa tädin antamaa hyasinttiasetelmaa ja joulukalenteria). Mutta on ihana päästä kotiin, jossa on tontut seinillä ja muutenkin paljon jouluisempaa.
Tänään ruokailussa olin ihan järkyttynyt. Lappeenrannassa ei tarjota karjalanpaistia jouluna! Olin vain, että mitäs helvettiä te sitten syötte? Sitten ne alkoi luetella kinkkua ja laatikoita yms. mutta ei... jouluun kuuluu karjalanpaisti ja sen kanssa kun saa vielä porkkanalaatikkoa niin aaah.... parasta jouluruokaa evö. Että tällainen kulttuurishokki tällä kertaa. Tuntuu vain niin jännältä, että vaikka asutaan sentään samalla puolella Suomea ja väliäkin on vain se 150km niin silti on käyttäytymisessä ja juhlapyhissä eroja. En kyllä halluu muuttaa minnekään Pohjanmaalle, siellä on varmaan jo niin ernua meininkiä meihin verrattuna, jotta minä en selviäis :D
Mutta hyvää joulunodotusta vaan kaikille, jouluaattoon on enää viikko!
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Rakastan luovia solmuja
Vihaan tällaisia hetkiä, jolloin luova minäni on ajanu täysiä punasia ja törmänny johonkin, jota kutsutaan lauseitten oikein muotoilijaksi ja se on menny ihan vituiksi.
Kuten varmaan huomasittekin, tuossa lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ja juuri tuollaista sontaa aivoni ovat suoltaneet pari viime päivää oli kyseessä sitten jonkinlainen koulutehtävä, tarinan kirjoittaminen/eteenpäin vieminen tai ihan tällainen perus kirjottamisvammailu. Tuntuu, ettei miun whatsapp-viesteistäkään saa enää mitään selvää.
Viime viesti:
Se on yllättävän turhauttavaa, että vaikka sitä tekstiä tulee, siitä ei saa se kuuluisa Erkkikään selvää (en muuten tuu antamaan lapseni nimeksi Erkkiä juuri tästä syystä). Inspiraatiota on, mutta sitten se, miten ne sanat pieraisee sinne paperille, on ihan kateissa ja se on kaikkein turhauttavinta ja suututtavinta koko hommassa. Varsinkin, kun olen sen verran laiska, etten millään jaksaisi ruveta seulomaan ajatusvirtaani, joka on viime päivät ollut tavallista huonompaa. Aivot on ihan jumissa. Miten ihmeessä saan solmuni avattua ja solkotettua edes sitä normaalitasoistani tekstiä? Ehkä oon vaan kadottanu viimeisetkin kirjoittamisosaamiseni lukiossa.
Kjeeeh
Kuten varmaan huomasittekin, tuossa lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ja juuri tuollaista sontaa aivoni ovat suoltaneet pari viime päivää oli kyseessä sitten jonkinlainen koulutehtävä, tarinan kirjoittaminen/eteenpäin vieminen tai ihan tällainen perus kirjottamisvammailu. Tuntuu, ettei miun whatsapp-viesteistäkään saa enää mitään selvää.
Viime viesti:
Odottaa mitä luovat solmut saa aikaanNii just; Mitä helvettiä?!?!
Se on yllättävän turhauttavaa, että vaikka sitä tekstiä tulee, siitä ei saa se kuuluisa Erkkikään selvää (en muuten tuu antamaan lapseni nimeksi Erkkiä juuri tästä syystä). Inspiraatiota on, mutta sitten se, miten ne sanat pieraisee sinne paperille, on ihan kateissa ja se on kaikkein turhauttavinta ja suututtavinta koko hommassa. Varsinkin, kun olen sen verran laiska, etten millään jaksaisi ruveta seulomaan ajatusvirtaani, joka on viime päivät ollut tavallista huonompaa. Aivot on ihan jumissa. Miten ihmeessä saan solmuni avattua ja solkotettua edes sitä normaalitasoistani tekstiä? Ehkä oon vaan kadottanu viimeisetkin kirjoittamisosaamiseni lukiossa.
Kjeeeh
tiistai 30. syyskuuta 2014
If life would be a test
Eka koeviikko on kohta ohi, luojan kiitos! Huomenna olisi enää äidinkieli ja seuraaviin kokeisiin on sitten ruhtinaalliset viisi (?) viikkoa. Tää on ollut ihan kauheaa, koska jotenkin jakso meni aivan yllättäväen enkä tajunnu valmistautua tai mitään joten enempi ja vähempi on sitten stressattu. Tänään ollutta hissan koetta en jaksanut edes enää hirveästi panikoida, eikä huomeninenkaan tunnu kuin inhottavana tunteena vatsan pohjassa.
Jakso vaihtuu ja torstaina alkaa venäjä! Oon vaan niin innoissani siitä, sillä oon oottanu sitä varmaan viimeset pari vuotta, että saan alottaa sen. Täällä pörrää niin paljon venäläisiä, että oikeesti haluan oppia ymmärtämään mitä ne sanoo. Ja jos ens kesänä jatkan vielä mansikan punnitushommissa, niin siellä sille on tarvetta - mansikanpoimijoiden englanti kun on vähän... tuota... takkuilevaa.
Ihanaa kun on syksy! Lehdet vaihtaa värinsä ja ilmat viilenee! Saa pitää villasukkia (kunhan saan sellaiset tänne kaupunkiin asti), juoda lämmintä kaakaota (maito odottelee kaupassa ja vedenkeitin/mikro olis ihan kiva siihe touhuun), voi käpertyä sohvannurkkaan lukemaan lempikirjaansa (ai mihin sohvaan? No sänkyki käy, mutta sitten olis se toine pikkune juttu ku aika!) ja sytyttää kynttilöitä (joo, saattaa se touhu olla turhan vaarallista meikäläiselle). Vähän vaan inhottaa, kun pimeä tulee jo "aikaisin". Odotan siis äärimmäisen innokkaasti sitä, kun päivä valkenee joskus yhdeksän jälkeen ja pimeys tulee kolmelta. Itse kun en ole mikään kauhea pimeyden ystävä. Silloin kyllä pitää olla pimeää, kun nukun, mutta muuten lights on!
Ensviikolla saan viimein uuden tietokoneen, kun meidän ryhmänohjaaja voitti meidän luokalle tietokoneet arvonnassa. Ei kai yhtään hyvä mäihä! Ne on jotkin Toshiban huonomuistiset pikkuläppärit, mutta oon vaan niin ilonen, sillä tää lenovon kone alkaa vedellä viimosiaan.
Mutta joo, alan lukemaan vähän vielä tuota äidinkieltä... see juu suun
Jakso vaihtuu ja torstaina alkaa venäjä! Oon vaan niin innoissani siitä, sillä oon oottanu sitä varmaan viimeset pari vuotta, että saan alottaa sen. Täällä pörrää niin paljon venäläisiä, että oikeesti haluan oppia ymmärtämään mitä ne sanoo. Ja jos ens kesänä jatkan vielä mansikan punnitushommissa, niin siellä sille on tarvetta - mansikanpoimijoiden englanti kun on vähän... tuota... takkuilevaa.
Ihanaa kun on syksy! Lehdet vaihtaa värinsä ja ilmat viilenee! Saa pitää villasukkia (kunhan saan sellaiset tänne kaupunkiin asti), juoda lämmintä kaakaota (maito odottelee kaupassa ja vedenkeitin/mikro olis ihan kiva siihe touhuun), voi käpertyä sohvannurkkaan lukemaan lempikirjaansa (ai mihin sohvaan? No sänkyki käy, mutta sitten olis se toine pikkune juttu ku aika!) ja sytyttää kynttilöitä (joo, saattaa se touhu olla turhan vaarallista meikäläiselle). Vähän vaan inhottaa, kun pimeä tulee jo "aikaisin". Odotan siis äärimmäisen innokkaasti sitä, kun päivä valkenee joskus yhdeksän jälkeen ja pimeys tulee kolmelta. Itse kun en ole mikään kauhea pimeyden ystävä. Silloin kyllä pitää olla pimeää, kun nukun, mutta muuten lights on!
Ensviikolla saan viimein uuden tietokoneen, kun meidän ryhmänohjaaja voitti meidän luokalle tietokoneet arvonnassa. Ei kai yhtään hyvä mäihä! Ne on jotkin Toshiban huonomuistiset pikkuläppärit, mutta oon vaan niin ilonen, sillä tää lenovon kone alkaa vedellä viimosiaan.
Mutta joo, alan lukemaan vähän vielä tuota äidinkieltä... see juu suun
perjantai 12. syyskuuta 2014
Omillaan
Viitisen viikkoa sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin koulun perässä toiselle paikkakunnalle. Asun nyt siis soluasunnossa. Minulla on oma huone ja vessa, mutta jaan keittiön täysi-ikäisen kanssa.
Asun viikot solussani ja viikonloppuisin pyrin tulemaan kotiin. Sen verran kova ikävä kuitenkin on persereikäpaviaanejani ja perhettä. Ei elo in Lpr ole ikävää tai kauheaa ja itse asiassa olen ihan tyytyväinen irtautumiseeni, sillä yksin pystyn keskittymään paljon enemmän opiskeluun. Ja kaikki tärkeät ihmiset on soiton päässä.
Mutta sitten. Uusi elämäni.
Olen kauhea sottapytty. Vaatteet makoilee lattialla ja aina on yksi kaksi mukia pesemättömänä. Kirjat, vihkot, kynät ja kumit makaa autuaana lattialla. Suurin sotkuisuuden aiheuttaja on aina ollut, on ja tulee aina olemaan vatteet. Ne on niin helevetin vaikeeta pitää ees siellä vaatekaapissa.
Olen myös aloittanu nyrkkeilyn! 2x viikko puoltoista tuntia ja ai vitsi se on mahtavaa hakata sitä säkkiä ja purkaa paineita. Olen käynyt myös lenkeillä tätini kanssa ja pyöräilemässä, kun ei lukuinnottomuudessa muutakaan keksi. On se kumma, jos ei ala läski lähtemään!
On aivan hirveää lähteä etsimään joku uusi paikka! Lpr kun on semmosta upsidedown hillraceria, että kun hetken sahaa kaupunkia Google Mapsin kanssa nii alkaa kyllä usko (ja kunto) loppua. Hyvä ku osaa kämpiltä koululle, tädin luo ja ruokakauppaan. Hehheee.
Ja onhan miulta tottakai jäänyt avaimetkin pari kertaa! Ensimmäinen kerta tapahtui tokana päivänä kun olin menossa tervehtimään kämppistäni (joka ei ollut tuolloin edes paikalla). Kun kukaan ei tule avaamaan, kokeilen oman huoneeni kahvaa ja tajuan sulkeneeni itseni ulkopuolelle. Minulla ei ollut edes puhelinta.
No, onneksi olin jättänyt ikkunan auki ja aloin kurotella imurin varrella itselleni jotain. Pyysin apua myös naapurilta, joka auttoi mopin varrella minua saamaan puhelimeni jotta pääsin soittamaan! Kiitos siis hänelle! Onneksi tädilläni on vara-avain niin ei tarvitse maksaa huoltomiehelle.
Meidän ryhmänohjaaja muuten osallistui yhteen kilpailuun ja meidän luokka voitti ilmaiset läppärit ikiomiks! Ei siis todellakaan mitkään hienot, mutta koska ne on ilmaset nii kyllä kelpaa!
Mutjoo, nopeasti menee aika ja ensimmäinen koeviikko lähestyy uhkaavasti! Olo on lievästi sanottuna sellainen, että tästä ei tule vittuakaan, mutta yritetään ainakin. Brace yourself yms yms. Ens jaksossa sitten alusta alkaen tasaista lukemista :D
Asun viikot solussani ja viikonloppuisin pyrin tulemaan kotiin. Sen verran kova ikävä kuitenkin on persereikäpaviaanejani ja perhettä. Ei elo in Lpr ole ikävää tai kauheaa ja itse asiassa olen ihan tyytyväinen irtautumiseeni, sillä yksin pystyn keskittymään paljon enemmän opiskeluun. Ja kaikki tärkeät ihmiset on soiton päässä.
Mutta sitten. Uusi elämäni.
Olen kauhea sottapytty. Vaatteet makoilee lattialla ja aina on yksi kaksi mukia pesemättömänä. Kirjat, vihkot, kynät ja kumit makaa autuaana lattialla. Suurin sotkuisuuden aiheuttaja on aina ollut, on ja tulee aina olemaan vatteet. Ne on niin helevetin vaikeeta pitää ees siellä vaatekaapissa.
Olen myös aloittanu nyrkkeilyn! 2x viikko puoltoista tuntia ja ai vitsi se on mahtavaa hakata sitä säkkiä ja purkaa paineita. Olen käynyt myös lenkeillä tätini kanssa ja pyöräilemässä, kun ei lukuinnottomuudessa muutakaan keksi. On se kumma, jos ei ala läski lähtemään!
On aivan hirveää lähteä etsimään joku uusi paikka! Lpr kun on semmosta upsidedown hillraceria, että kun hetken sahaa kaupunkia Google Mapsin kanssa nii alkaa kyllä usko (ja kunto) loppua. Hyvä ku osaa kämpiltä koululle, tädin luo ja ruokakauppaan. Hehheee.
Ja onhan miulta tottakai jäänyt avaimetkin pari kertaa! Ensimmäinen kerta tapahtui tokana päivänä kun olin menossa tervehtimään kämppistäni (joka ei ollut tuolloin edes paikalla). Kun kukaan ei tule avaamaan, kokeilen oman huoneeni kahvaa ja tajuan sulkeneeni itseni ulkopuolelle. Minulla ei ollut edes puhelinta.
No, onneksi olin jättänyt ikkunan auki ja aloin kurotella imurin varrella itselleni jotain. Pyysin apua myös naapurilta, joka auttoi mopin varrella minua saamaan puhelimeni jotta pääsin soittamaan! Kiitos siis hänelle! Onneksi tädilläni on vara-avain niin ei tarvitse maksaa huoltomiehelle.
Meidän ryhmänohjaaja muuten osallistui yhteen kilpailuun ja meidän luokka voitti ilmaiset läppärit ikiomiks! Ei siis todellakaan mitkään hienot, mutta koska ne on ilmaset nii kyllä kelpaa!
Mutjoo, nopeasti menee aika ja ensimmäinen koeviikko lähestyy uhkaavasti! Olo on lievästi sanottuna sellainen, että tästä ei tule vittuakaan, mutta yritetään ainakin. Brace yourself yms yms. Ens jaksossa sitten alusta alkaen tasaista lukemista :D
 |
| Aina ei mee ku strömsöössä |
perjantai 8. elokuuta 2014
Kesä -14
Olen kesällä kaikin puolin laiska tekemään yhtään mitään, minkä monet kanssaeläjäni ovat saaneet todistaa lukemattomia kertoja. En vaan tiiä, miten kaikki onkin yhtäkkiä niin helvetin paljon vaikeampaa.
Ehkä minuun on vain juurtunut se ajatus, että sillon kun ollaan lomalla, niin silloin ollaan.
Koko viime kuukauden olin töissä. Ensin kaksi viikkoa marjatilalla punnitsemassa ja sitten kaksi viikkoa hautausmaalla ja sitten vielä 4 päivää marjojen kimpussa. Mutta viimein se on over ja nyt on enää vain jännitettävää, kun sunnuntaina muutan Lappeenrantaan... siitä sitten lisää myöhemmin.
Eli, kesäkuu oli sateinenja harmaa kuukausi. Juhannuksena oli sukulaisia käymässä aimo liuta. Kavereita tuli nähtyä, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei tuolloin tapahtunut, eikä minulla ole edes liiemmälti julkaisukelpoisia kuvia.
Mutta heinäkuu. Ikinä, siis ikinä ollut näin kiireistä kesää. Työt ja helteet alkoivat siinä heinäkuun tokalla viikolla ja mansikkamaalla sai painaa pitkää päivää punniten marjoja.
Ystäviä en surukseni kerinnyt ja jaksanut nähdä paljoa, mutta kyllä sen huomaa, miten ystävien seura piristää! Uitiin julmetusti, mopoiltiin, vedettiin jäätelöä. Naurettiin, itkettiin, odotettiin uuden alkua. Love ya ♥
Ja asunto on hommattu ja avaimet odottaa Lappeenrannassa. Stressiäkin on ollut ilmassa, välillä enemmän välillä vähemmän. Mutta sen oon huomaannu, että jätän asiat aina viime tippaan ja olen hirveän huolimaton ja epäjärjestelmällinen. Jotta jännityksellä odotan mitä tästä tulee!
Ihmiset ympärilläni on myös tukeneet minua aina, kun olen alkanut epäilemään itseäni. Kaikki rohkaisevat ja valavat minuun uutta uskoa, kiitos siis!
Suuri tuntematon odottaa. Tulevaisuus on avoin, mutta onneksi minulla on reppu täynnä muistoja ja rakkaita ihmisiä! ♥
Ehkä minuun on vain juurtunut se ajatus, että sillon kun ollaan lomalla, niin silloin ollaan.
Koko viime kuukauden olin töissä. Ensin kaksi viikkoa marjatilalla punnitsemassa ja sitten kaksi viikkoa hautausmaalla ja sitten vielä 4 päivää marjojen kimpussa. Mutta viimein se on over ja nyt on enää vain jännitettävää, kun sunnuntaina muutan Lappeenrantaan... siitä sitten lisää myöhemmin.
Eli, kesäkuu oli sateinenja harmaa kuukausi. Juhannuksena oli sukulaisia käymässä aimo liuta. Kavereita tuli nähtyä, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei tuolloin tapahtunut, eikä minulla ole edes liiemmälti julkaisukelpoisia kuvia.
Mutta heinäkuu. Ikinä, siis ikinä ollut näin kiireistä kesää. Työt ja helteet alkoivat siinä heinäkuun tokalla viikolla ja mansikkamaalla sai painaa pitkää päivää punniten marjoja.
Ystäviä en surukseni kerinnyt ja jaksanut nähdä paljoa, mutta kyllä sen huomaa, miten ystävien seura piristää! Uitiin julmetusti, mopoiltiin, vedettiin jäätelöä. Naurettiin, itkettiin, odotettiin uuden alkua. Love ya ♥
Ja asunto on hommattu ja avaimet odottaa Lappeenrannassa. Stressiäkin on ollut ilmassa, välillä enemmän välillä vähemmän. Mutta sen oon huomaannu, että jätän asiat aina viime tippaan ja olen hirveän huolimaton ja epäjärjestelmällinen. Jotta jännityksellä odotan mitä tästä tulee!
Ihmiset ympärilläni on myös tukeneet minua aina, kun olen alkanut epäilemään itseäni. Kaikki rohkaisevat ja valavat minuun uutta uskoa, kiitos siis!
Suuri tuntematon odottaa. Tulevaisuus on avoin, mutta onneksi minulla on reppu täynnä muistoja ja rakkaita ihmisiä! ♥
tiistai 24. kesäkuuta 2014
I'm titanium
Terse!
Oon pitkään miettiny, minkälainen on vahva ihminen. Kirjotan nyt oikeestaan henkisestä vahvuudesta, sillä minusta se on tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Mitä teet hauiksilla, jos joku haukkuu vaikka vaatteitasi tai ulkonäköäsi tai tekemisiäsi?
Vahva ihminen. Onko se sellainen, joka hoitaa kaikki tilanteet eikä koskaan romahda paineen alla? Sellainen, joka pärjää aina yksin, eikä koskaan tarvitse ystäviensä apua?
Ei. Minusta se on vahvuutta, jos osaa myöntää tarvitsevansa apua. Itselleni se on vaikeaa. En halua tukeutua ystäviini tai kertoa vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän kuitenkin, että asiat voisi olla huonommin. En siis halua valittaa kaikkein synkimmistä asioistani. Mutta silti tuen ystäviäni ja minusta on ihana olla avuksi ja haluan tietää mitä heille kuuluu ja miltä heistä tuntuu.
Välillä tuntuu, että vahvuudesta on tullut minulle jopa pakkomielle. En halua romahtaa, en halua joutua pohjalle. En halua joutua käyttämään esimerkiksi psykologia. Siis, minusta on hienoa, jos joku oikeasti pystyy käymään siellä ja kertomaan ajatuksistaan, mutta minua se oikeastaan ahdistaa.
Toistelen päässäni usein David Guettan kappaleen Titaniumin sanoja Madilyn Baileyn versiona.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Olen myös herkkä itkemään. Välillä minun ei tarvitse lukea kuin jostain jokin kuolinilmoitus niin jo herkistyn. Välillä pidin sitä suorastaan heikkoutena, jos itkee. Nykyään pidän sitä ennemminkin painon vapauttajana; itkemisen jälkeen väsyttää, mutta hetken on taas helpompi hengittää. Minusta on kauheaa, jos joku itkee, mutta tiedän, että se tekee hyvää. Vaikken sitä itseltäni välttämättä hyväksyisikään.
Haluan pitää pääni pystyssä. En halua, että mikään satuttaa minua. Välillä se on pelottavaa, kun huomaa, miten ennen sanat, jotka saivat sinut itkemään, saavat osaakseen olankohautuksen.
Vahvuus on sitä, kun hyväksyy itsensä, osaa itkeä ja nauraa sopivassa suhteessa ja näyttää keskisormea maailmalle silloin, kun sitä tarvitsee.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Oon pitkään miettiny, minkälainen on vahva ihminen. Kirjotan nyt oikeestaan henkisestä vahvuudesta, sillä minusta se on tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Mitä teet hauiksilla, jos joku haukkuu vaikka vaatteitasi tai ulkonäköäsi tai tekemisiäsi?
Vahva ihminen. Onko se sellainen, joka hoitaa kaikki tilanteet eikä koskaan romahda paineen alla? Sellainen, joka pärjää aina yksin, eikä koskaan tarvitse ystäviensä apua?
Ei. Minusta se on vahvuutta, jos osaa myöntää tarvitsevansa apua. Itselleni se on vaikeaa. En halua tukeutua ystäviini tai kertoa vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän kuitenkin, että asiat voisi olla huonommin. En siis halua valittaa kaikkein synkimmistä asioistani. Mutta silti tuen ystäviäni ja minusta on ihana olla avuksi ja haluan tietää mitä heille kuuluu ja miltä heistä tuntuu.
Välillä tuntuu, että vahvuudesta on tullut minulle jopa pakkomielle. En halua romahtaa, en halua joutua pohjalle. En halua joutua käyttämään esimerkiksi psykologia. Siis, minusta on hienoa, jos joku oikeasti pystyy käymään siellä ja kertomaan ajatuksistaan, mutta minua se oikeastaan ahdistaa.
Toistelen päässäni usein David Guettan kappaleen Titaniumin sanoja Madilyn Baileyn versiona.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Olen myös herkkä itkemään. Välillä minun ei tarvitse lukea kuin jostain jokin kuolinilmoitus niin jo herkistyn. Välillä pidin sitä suorastaan heikkoutena, jos itkee. Nykyään pidän sitä ennemminkin painon vapauttajana; itkemisen jälkeen väsyttää, mutta hetken on taas helpompi hengittää. Minusta on kauheaa, jos joku itkee, mutta tiedän, että se tekee hyvää. Vaikken sitä itseltäni välttämättä hyväksyisikään.
Haluan pitää pääni pystyssä. En halua, että mikään satuttaa minua. Välillä se on pelottavaa, kun huomaa, miten ennen sanat, jotka saivat sinut itkemään, saavat osaakseen olankohautuksen.
Vahvuus on sitä, kun hyväksyy itsensä, osaa itkeä ja nauraa sopivassa suhteessa ja näyttää keskisormea maailmalle silloin, kun sitä tarvitsee.
You shoot me down but I won't fall
I am titanium
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)