Pelosta

Sain pitkästä aikaa otettua kirjan käteeni. Koulu, kokeet, kaverit, koira ja kaikki muu on syönyt aikaa tältä rakkaalta harrastukselta. Ei sillä - en liiemmin ole törmännyt lukemisen arvoisiin kirjoihin.

Yli kuukauden tauko kuitenkin tyssäsi kuin seinään, kun aloitin Veronica Rothin Outolinnun. Alussa oli pientä kankeutta ja minulle tuli sellainen olo, että suomentaja ei oo pistäny kaikkeaan peliin. Kuitenkin tarina imaisi minut mukaansa niin tiukasti, että olen ajatellut kirjan tapahtumia koko päivän. Outolinnussa puhutaan rohkeudesta, itsekkyydestä, epäitsekkyydestä ja eritoten pelosta ja sen voittamisesta. Olen miettinyt syntyjä syviä, kun olen miettinyt omia pelkojani ja miten muut niihin suhtautuvat - kaikilla kun on omat pelkonsa. Mitä pelkosimulaattori minulle näyttäisi?

Ei paskempi paikka mietiskelylle

Pelkään hukkumista. Sikäli hassua, että aloin pelätä sitä vasta, kun näin siitä unta. Ajatus on jotenkin ylitsepääsemätön; se ahdistaa, puristaa kurkkua ja luo kylmiä väreitä.

Sitten pelkään pimeää. Sekin on aika hassua, sillä olen asunut koko pienen ikäni maalla ilman katulamppuja yms. Pelkään suunnattomasti, että joku ilmestyy pimeydestä. Mustahiuksinen tyttö. Ahdistaa vielä enemmän. Pelkään sellaista, joka on täysin naurettavaa. Mahdotonta tapahtua. Mutta joka kerran ajattelen vain, että entäpä jos joku ilmestyy...

Pelkään myös, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua sillä tavalla. Että olen liian ruma tai tyhmä tmv. Pelkään yksinäisyyttä vaikka tykkään olla yksin. Yksin ihmisten ympäröimänä on aika bueno.

Pelkään, että perheenjäsenistäni tai sukulaisistani kuolee. Ajatus on kauhea. Pelkään myös sitä, miten suhtaudun asiaan. Olen myös miettinyt, että entäpä jos en vain yksinkertaisesti tunne mitään? Tai miten selviäisin menetyksestä.

Voiko pelkojaan voittaa? Voiko kuolemanpelosta oikeasti päästä koskaan yli? Vaikkei pelkäisi omaa kuolemaansa, niin eikö jokainen pelkää vähintäänkin rakkaittensa kuolemaa? Ei ihminen voi olla peloton. Ihmisen täytyy vain oppia hallitsemaan pelkojaan. Minä en käynyt eilen illalla rantasaunassa, koska pimeä ja pelko siitä, että joku odottaa ulkona. Menin siis jo lauteille istumaan, kun hillitön ahdistus alkoi puskea jostain. Siispä lähdin. Hävettää. Hävettää, koska olen tällainen pelkuri.

Ehkä pääsen vielä yli peloistani - ainakin jotenkin.

Just a little nap

Tersepä terse! Jumalaton tauko johtuu kauheasta laiskuudesta kiireestä. Pää räjähtää kokeista ja kaikesta muusta tekemättömästä, joten aikaa ja energiaa ei tosiaan riitä kuin kouluun ja saamattomuuteen. On minulla nyt sentään työpaikat kesäksi hommattu ja Saksan matkan kirjotelma enkuks ja suomeks viimein saatu väsättyy vaikka usko meinaski loppuu kesken.

Se tunne, kun rakas opettajani kysyy ties kuinka monennennen kerran onko se helevetin työ valmis.

Huomenna sitten mummoloille laulamaan osastolle äitienpäivän kunniaks. Ja tottakai osaan laulut. Ottaen huomioon, että äideistä parhaimman kuulin ekaa kertaa vasta tänään... 

Koulullemmehan saapui kaksi viikkoa sitten vieraita Saksasta. 9 kertakaikkisen ihanaa saksalaista nuorta majoittuivat viikoksi oppilaiden koteihin. Meille ei tullut ketään, koska remontti oli pahasti vaiheessa. Asustin kuitenkin ystäväni luona, joka oli ottanut kaksi tyttöä, kolmisen päivää. Sunnuntaina he siis tulivat ja keskiviikkona kello 13.00 starttasi bussi koulumme pihasta kyydissään saksalaiset ja neljä suomalaista sekopäätä. Jaa mihin oltiin matkalla? Enpäs kerrokaan vielä :D

Ypeästä matkastamme kerron sitten ihan erikaeen, tulisi muuten aivan tuhoton teksti. 

Suomessa on olo ollut pelkkää shaissea. Mutta kohta on kesäloma ja olo on vähän meininkiä can't believe this. Yhdeksän pitkän pitkää vuotta täynnä itkua ja hammasten kiristystä - mutta asiat olisi voineet mennä huonomminkin.