I'm titanium

Terse!

Oon pitkään miettiny, minkälainen on vahva ihminen. Kirjotan nyt oikeestaan henkisestä vahvuudesta, sillä minusta se on tärkeämpää kuin fyysinen vahvuus. Mitä teet hauiksilla, jos joku haukkuu vaikka vaatteitasi tai ulkonäköäsi tai tekemisiäsi?

Vahva ihminen. Onko se sellainen, joka hoitaa kaikki tilanteet eikä koskaan romahda paineen alla? Sellainen, joka pärjää aina yksin, eikä koskaan tarvitse ystäviensä apua?

Ei. Minusta se on vahvuutta, jos osaa myöntää tarvitsevansa apua. Itselleni se on vaikeaa. En halua tukeutua ystäviini tai kertoa vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän kuitenkin, että asiat voisi olla huonommin. En siis halua valittaa kaikkein synkimmistä asioistani. Mutta silti tuen ystäviäni ja minusta on ihana olla avuksi ja haluan tietää mitä heille kuuluu ja miltä heistä tuntuu.

Välillä tuntuu, että vahvuudesta on tullut minulle jopa pakkomielle. En halua romahtaa, en halua joutua pohjalle. En halua joutua käyttämään esimerkiksi psykologia. Siis, minusta on hienoa, jos joku oikeasti pystyy käymään siellä ja kertomaan ajatuksistaan, mutta minua se oikeastaan ahdistaa.


Toistelen päässäni usein David Guettan kappaleen Titaniumin sanoja Madilyn Baileyn versiona.

You shoot me down but I won't fall
I am titanium

Olen myös herkkä itkemään. Välillä minun ei tarvitse lukea kuin jostain jokin kuolinilmoitus niin jo herkistyn. Välillä pidin sitä suorastaan heikkoutena, jos itkee. Nykyään pidän sitä ennemminkin painon vapauttajana; itkemisen jälkeen väsyttää, mutta hetken on taas helpompi hengittää. Minusta on kauheaa, jos joku itkee, mutta tiedän, että se tekee hyvää. Vaikken sitä itseltäni välttämättä hyväksyisikään.

Haluan pitää pääni pystyssä. En halua, että mikään satuttaa minua. Välillä se on pelottavaa, kun huomaa, miten ennen sanat, jotka saivat sinut itkemään, saavat osaakseen olankohautuksen.

Vahvuus on sitä, kun hyväksyy itsensä, osaa itkeä ja nauraa sopivassa suhteessa ja näyttää keskisormea maailmalle silloin, kun sitä tarvitsee.

You shoot me down but I won't fall
I am titanium

Tylypahkaan!

Tai ainakin seitsemänvuotias serkkuni on sitä mieltä. Kävimme tänään siis tätini, veljeni ja serkkuni kanssa lukiolla ilmoittautumassa. Tätini sitten uskotteli serkulleni ja veljelleni, että menen Harry Potter -kouluun opiskelemaan. Serkku sitten kyseli, että tapaanko Harry Potterin, johon totesin, että Potter asuu Englannissa, ja myös sitä, opiskelenko oikeasti taikoja, mihin vastasin vähän kaarrellen, että me opiskellaan muunmuassa liemien tekoa, eli yhdistelemme atomeja keskenään.
Ja hei kaikki lukiolaiset, soveltavat kurssit ovat sitten taikakursseja ;)

Päivän mittaan sain myös uskoteltua, että minulla on poikaystävä (hän ja veljeni aloittivat kyselemisen ja minä sitten päätin venäyttää.) Rakkaan poikaystäväni nimi on siis Pertti ja hän on aika ujo ja hänellä on pitbull Pekka. Jotta huijaus olisi täydellinen, soitimme tälle "Pertille" ennen kuin junani lähti ja Pertti vaikutti ujolta ja harvasanaiselta, aivan kuten olin kertonutkin! Kiitos rakas! ♥

Mutta siis, Lappeenrantaan saavuin sunnuntaina, jolloin ei tehty muuta kuin käytiin torilla ja hiekkaveistoksilla. Pakko kyllä sanoa, että Lappeenranta on nätti paikka!
 Tänään sitten lukioon ilmoittautumisen lisäksi käytiin vähän kaupungilla ja tuli siinä taas kauhisteltua mihin ne rahat oikein menee... huoh.. Ostin siis alennuksesta paidan ja sitten korun ja vihdoin ja viimein puhelimeen muistikortin ♥ Kun yritin ostaa elukoille ruokaa, niin eipä onnistunutkaan sillä tili oli lähes nollassa. Kotiin pääsin onneksi, kun lainasin tädiltä rahaa. Nyt sitten alkaa pennin venytys syksyä varten, koska silloin sitä rahaa vasta tarvitaankin!

This time I'm gonna be stronger

Terseppä terse taas pitkästä aikaa!

Pääsin Lappeenranban Lyseon lukioon, jee! Onko sinne muita menossa, ois kiva tutustua johonkuhun vähän etukäteen :3

Mitäs muuta... kesäloma on alkanu ihan semisti, ei ole kiire minnekään! Välit vanhempiin ei kylläkään ole tällä hetkellä mitä parhaimmat, ne ei jotenkin tykkää yhtään, jos olen muualla kuin kotona... Mutta onneks pääsen pian kääntämään uuden sivun elämässä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa välillä ihan saamaristi tuleeko tästä yhtään mitään. Mutta innostus voittaa jännityksen!

Juhannuksen jälkeen alkaa työt mansikkamaalla kiireapulaisena. Ja heinäkuun puolivälissä alkaa työt kirkon hautausmaalla. Työteliäs loppukesä siis tulossa, mutta mikäpäs siinä!

Mopon mittariinki tullu kortin saannin jälkeen yli tuhat kilometriä, hups! Mutta eipä tässä muuta, hauskaa kesää!

(Hyi saatana tää haju, Lappeenranta lähestyy♥)